Midwinter II: Flames of Freedom
Pelit was a Finnish-language (bi)annual book series published from 1987 to 1991 containing gaming-related articles, tips and most importantly game reviews. Here you can find all the reviews from the books. The reviews were originally written in Finnish; the English versions are translations of the Finnish originals.
1987
1988
1989 Kevät
1989 Syksy
1990 Kevät
1990 Syksy
1991 Kevät
1991 SyksyMidwinter II: Flames of Freedom
1991 SyksyAgoran rauhallinen saari kuulee huolestuttavia uutisia: Saharan imperiumi valmistelee hyökkäystä, joten puskurivyöhykkeenä oleva 41 saaren saaristo täytyy vapauttaa ennen kuin Saharan armada purjehtii. Pitemmän ja täsmällisemmän version skenaariosta voi lukea Midwinter II:n manuaaleista.
Mike Singletonin Midwinteriä tervehdittiin aikoinaan suurena editysaskeleena tietokonepelien maailmassa, ja yleisessä humussa sekä huippuarvosanojen sateessa itsekin lipsahdin yliarvostuksen puolelle. Intensiivisesta pelaamisesta jäi loppujen lopuksi käteen mahtavan fraaktaaligrafiikan tueksi näprätty aika pitkäveteinen ja hämärä peli täynnä omituisia lapsuksia. Niinpä tarrasin pitkin hampain edellisen osan mediasuitsutusta nauttivaan kakkososaan odottaen jotain samankaltaista.
Ja ensialkuun näytti, että keisari ei vieläkään ole saanut vaatteita niskaansa. Vihattava kontrollisysteemi sai sapen nousemaan kurkkuun, kun kaikki ajoneuvot tuntuivat pystyvän vain pyörimään paikoillaan huimaavaa vauhtia. Mutta pikkuhiljaa alkoi peli kulkea ja negatiivinen ennakkokäsitys luhistua.
Tällä kertaa Midwinterin megalomania pysyy kurissa ja peli on pitkälle harkitumpi. Pelaaja ohjaa vain yhtä henkilöä, COBRAn agenttia, jolle annetaan selkeä tehtävä tai itse asiassa useampi tehtävä. Nämä koostuvat värväyksestä, sabotoinnista, vihollisyksikköjen värväyksestä, salamurhista ja semmoisesta Bond-tyylisestä toiminnasta. Suurin ja tervetullein uutuus on autopilotti: Midwinterissähän alkoi henkilörykelmien hiihdättäminen läpi fraktaalivuorten tympiä varsin pian.
Midwinter II tarjoaa kolme vaihtoehtoa: tiputus suoraan keskelle toimintaa, yhden saaren vapauttaminen tai täysi strateginen kampanjamoodi. Muita Midwinter II:n viehättäviä uutuuksia on esimerkiksi toiselle kymmenelle kipuava määrä erilaisia ajoneuvoja, jotka kulkevat maalla, merellä ja ilmassa. Päinvastoin kuin ykkösessä voi ajoneuvosta poistua välillä ja epäluonnollinen "hyppää ja kaappaa" -optio mahdollistaa ajoneuvon vaihdon vaikka kesken taistelun. Aseitakin on rutkasti, lisäksi vielä salaiset aseet.
Fraktaalimaisema on huomattavasti tasaisempaa kuin ykkösen perunapelto, joten siinä pystyy ihminenkin ajamaan ilman supervoimia. Ja grafiikka on ihmeen nopeaa: vaikka fraktaalimeressä on aidot leikkuvat laineet, pysyy Midwinter II pelattavana.
Tekniikan ihmeiden lisäksi kommunikointi ihmisten kanssa on mielenkiintoista. Elleivät he auta heti, voi käyttää erilaisia henkisiä taitojaan painostukseen. Tosin ihminen saattaa luopua auttamasta kokonaan, jos käyttää väärää lähestymistapaa. Toiset vaativat tekemään jotain ennen kuin apua heltiää, kuten tappamaan jonkun piruparan. Jos joutuu Saharan salaisen poliisin vangiksi, samankaltaisilla tekniikoilla voi yrittää pyrkiä vapauteen.
Tämä kaikki on vain kevyttä pintaraapaisua: Midwinter II on todella syvä peli, mitä todistaa paksu manuaalikin, joka siis on syytä lukea huolella.
Mutta jokaisen leivoksen keskellä on pahanmakuinen mato: Midwinter II käyttää suhteellista kontrollia, eli mitä kauempana hiiri on käsitteellisestä keskipisteestä, sen vilkkaammin ajoneuvo kääntyy. Herkimmät, kuten jeeppi, ovat tällöin todella vaikeita hallita. Tähän olisi saanut olla normaalityyppinen vaihtoehto. Myös käsiaseet saisivat olla muita versioita kuin pikaliimalla vyötärölle pystyyn liimattuja.
Toinen iso rutina koskee levynpyöritystä, joka on ennen näkemättömän raskasta. Teet mitä tahansa, vaikka kytket autopilotin päälle, levy pyörii, esiin tulee kaunis kuva, vasta sitten kartta, jossa pilkku liikkuu hetken aikaa. Sitten ladataan taas ajoneuvo esiin. Suoraan sanoen, osapuilleen puolet (vähintään) peliajasta koostuu odottelusta, eikä manuaali puhu mitään, saako Midwinter II:n kiintolevylle, mikä olisi todella, todella suotavaa.
Kaikesta tästä huolimatta on Midwinter II sen verran hyvä peli, että pystyi muuttamaan vihamielisen ennakkosuhtautumiseni pikkuhiljaa melkoisesti ihastumiseksi ja ihailuksi. Mutta taas se mieli muuttui: Activisionin Hunter on versio samasta ideasta yksinkertaisempana ja pelattavampana.
1991 SyksyThe peaceful island of Agora hears worrying news: the Saharan empire is preparing an attack, so the 41-island archipelago serving as a buffer zone must be liberated before the Saharan armada sets sail. A longer and more precise version of the scenario can be read in Midwinter II's manuals.
Mike Singleton's Midwinter was hailed in its day as a great step forward in the world of computer games, and amid the general hubbub and the shower of top marks I too slipped over onto the side of overrating it. When all was said and done, what I was left holding after intensive play was a rather tedious and murky game, fiddled together to prop up the magnificent fractal graphics and full of peculiar lapses. So it was with gritted teeth that I latched onto the sequel, basking as it is in its predecessor's media adulation, expecting something similar.
And at first it looked as though the emperor still hadn't managed to get any clothes on. The hateful control system made the bile rise in my throat, as every vehicle seemed capable only of spinning on the spot at dizzying speed. But little by little the game started to flow and my negative preconceptions to crumble.
This time Midwinter's megalomania is kept in check and the game is far more carefully thought out. The player controls just one person, an agent of COBRA, who is given a clear mission, or in fact several missions. These consist of recruitment, sabotage, recruiting enemy units, assassinations and that sort of Bond-style action. The biggest and most welcome new feature is the autopilot: in Midwinter, after all, making clumps of characters ski across the fractal mountains started to grate pretty soon.
Midwinter II offers three options: being dropped straight into the middle of the action, liberating a single island, or the full strategic campaign mode. Among Midwinter II's other charming new features is, for example, a number of different vehicles running into double figures, travelling on land, at sea and in the air. Unlike in the first game, you can get out of a vehicle now and then, and an unnatural "jump and hijack" option lets you swap vehicles even in the middle of a battle. There are loads of weapons too, plus secret weapons on top.
The fractal landscape is considerably flatter than the potato field of the first game, so even a mere human can drive across it without superpowers. And the graphics are amazingly fast: even though the fractal sea has real moving waves, Midwinter II stays playable.
Besides the technical marvels, communicating with people is interesting. If they don't help straight away, you can use various mental skills to put pressure on them. Then again, a person may give up on helping altogether if you take the wrong approach. Others demand that you do something before any help comes loose, such as killing some poor devil. If you end up a prisoner of the Saharan secret police, you can try to work your way to freedom with similar techniques.
All this only lightly scratches the surface: Midwinter II is a truly deep game, as the thick manual also attests, so it's worth reading carefully.
But in the middle of every pastry lurks a foul-tasting worm: Midwinter II uses proportional control, meaning that the further the mouse is from a notional centre point, the more briskly the vehicle turns. The most sensitive ones, like the jeep, are then really difficult to handle. There should have been a normal-type alternative for this. The handguns, too, could come in some version other than superglued upright to your waist.
The other big grumble concerns the disk-spinning, which is heavier than anything seen before. Whatever you do, even just switching on the autopilot, the disk spins, a pretty picture appears, and only then the map, on which a dot moves for a while. Then the vehicle gets loaded up again. Frankly, roughly half (at least) of the playing time consists of waiting around, and the manual says nothing about whether Midwinter II can be put on a hard disk, which would be really, really desirable.
Despite all this, Midwinter II is a good enough game that little by little it managed to turn my hostile preconceptions into a fair amount of fondness and admiration. But then my mind changed again: Activision's Hunter is a version of the same idea, simpler and more playable.
