Atomino
Pelit was a Finnish-language (bi)annual book series published from 1987 to 1991 containing gaming-related articles, tips and most importantly game reviews. Here you can find all the reviews from the books. The reviews were originally written in Finnish; the English versions are translations of the Finnish originals.
1987
1988
1989 Kevät
1989 Syksy
1990 Kevät
1990 Syksy
1991 Kevät
1991 SyksyAtomino
1991 SyksyAlussa heidelbergilaisella tyhjiötasolla nökötti onneton vetyatomi, jonka orbitaalilla kieppui yksi vaivainen elektroni. Mutta kvanttimekaanisesta epätarkkuusportista luikersi esiin mukava happiatomi, joka muodosti valenssin vedyn kanssa jättäen toisen elektroninsa vapaaksi yhdistettä laajentamaan. Lopulta kaikki elektronit olivat löytäneet parin ja kemiallisen pysyvyyden saavuttanut freonimolekyyli häippäisi taivaille otsonikerrosta nakertamaan.
Atominon pelaaminen on vähän kuin poimisi kemianluokan vitriinistä muovisia atomimalleja yksi kerrallaan yrittäen koota ne rakennelmaksi, jossa ei ole yhtään vapaata liitintä.
Atomeissa on yhdestä neljään elektronia, jotka muodostavat sidoksia viereisten pallukoitten kanssa, ja bonuksena on mukautuvainen jokeriatomi. Kentissä on yleensä määritelty molekyylien ja tarvittavien atomien määrä, tai sitten rakennelmalla on täytettävä rajattu tila. Vikkelyyttäkin vaaditaan, sillä varastolaatikossa on oltava tilaa tasaiseen tahtiin putoileville atomeille. Työtä monimutkaistavat esteet sekä paikalleen ruuvatut atomit, joita ei muiden tapaan voi vaihtaa pinon alimmaiseen.
Perusidea on siis äärimmäisen pelkistetty ja selkeä, mutta vikana on Klax-syndrooma, eli pelaamisen hauskuus hiipuu vaikeuden alkaessa hipoa suorituskyvyn rajoja. Miettimiseen ei pahemmin aikaa anneta, vaan laatikkoon kolisevat murikat on kiireesti viskeltävä vapaisiin paikkoihin. Toisaalta juuri vauhti on Atominon puoleensavetävin ominaisuus eikä se myöskään vaadi ryppyotsaista pinnistelyä. Mutta E-motionin tasoista nerokkuutta ongelmapelin ja hiukkasfyysiikan yhdistäminen ei tällä kertaa poikinut.
1991 SyksyIn the beginning, on a Heidelbergian vacuum level, there sat a forlorn hydrogen atom, with one measly electron twirling round its orbital. But out of a quantum-mechanical uncertainty gate there wriggled a nice oxygen atom, which formed a valence bond with the hydrogen, leaving its other electron free to extend the compound. In the end all the electrons had found a partner, and the freon molecule, having achieved chemical stability, buzzed off to the skies to nibble away at the ozone layer.
Playing Atomino is a bit like picking plastic atom models out of the chemistry classroom's display cabinet one at a time, trying to assemble them into a structure with not a single free connector.
The atoms have from one to four electrons, which form bonds with the neighbouring balls, and as a bonus there's an accommodating joker atom. The levels usually specify the number of molecules and of atoms required, or else the structure has to fill a marked-off area. Nimbleness is called for too, since the storage box has to have room for the atoms that keep dropping in at a steady pace. The job is complicated by obstacles and by atoms screwed into place, which unlike the others can't be swapped for the one at the bottom of the stack.
So the basic idea is extremely stripped-down and clear, but the flaw is Klax syndrome: the fun of playing fizzles out as the difficulty starts to brush the limits of what you can manage. You're not given much time for thinking; the lumps clattering into the box have to be hastily flung into free spots. Then again, the pace is precisely Atomino's most appealing feature, and it doesn't call for any furrowed-brow straining either. But this time the marriage of puzzle game and particle physics didn't spawn E-motion-level genius.
