Space Harrier II
Pelit was a Finnish-language (bi)annual book series published from 1987 to 1991 containing gaming-related articles, tips and most importantly game reviews. Here you can find all the reviews from the books. The reviews were originally written in Finnish; the English versions are translations of the Finnish originals.
1987
1988
1989 Kevät
1989 Syksy
1990 Kevät
1990 Syksy
1991 Kevät
1991 SyksySpace Harrier II
1990 SyksyKun alkuperäinen Space Harrier -kolikkopeli joskus vuosia sitten ilmestyi, sen pelaajaa riepotteleva hydraulinen tuoli ja kohti syöksyvä upea kolmiulotteinen grafiikka olivat tuoreita oivalluksia ja aiheuttivat jonkinlaisen sensaation. Mutta miten idean uusittu versio puree 90-luvulla ilman lisävarusteita?
Eroa ensimmäiseen inkarnaatioon ei erityisemmin löydy: punaisiin verkkareihin sonnustautunut hahmo syöksyy villisti horisonttia kohti ja tuhoaa kainalotykillään kaiken tielleen osuvan. Välillä vähän väistellään pilaririvistöjä ja kenttien lopussa mitellään parahultaisten jättihirviöiden kanssa.
Maisemana on tuttu kolmiulotteisesti vierivä ruudullinen lattia, mutta perspektiivivaikutelmaa on kohennettu sivuvierityksellä sekä muuttamalla näkövinkkeliä myös pystysuunnassa. Kookkaimpienkin olentojen liikkeet ja sisään-ulos-zoomailu on sujuvaa, mutta kuten kaikissa spritepohjaisissa 3D-yritelmissä, vaikutelma ei ole täysin uskottava, keskimääräistä parempi kuitenkin.
Hiiriohjauksen ansiosta pelihahmoa voi viskellä reunasta toiseen pienellä ranneliikkeellä, joten kohellukseen on saatu myös pelattavuutta. Taustalla soivan lattean musiikin tilalla soisi olevan edes joitain äänitehosteita, jotta ampumiseen ja erityisesti osumiseen olisi parempi tuntuma.
Pelin vahvin puoli on sen neuroottisen epätodellinen tunnelma, mutta sisältö on niin ankea, että muutamassa minuutissa on nähnyt kaiken näkemisen arvoisen. Edes eteenpäin pääsemisen haaste ei ole läsnä, sillä heti alussa on valittava kaksitoista kenttää, joiden lisäksi pelissä ei ole muuta extraa kuin pari bonustasoa.
Pelien kehitys on ajanut rajusti Space Harrierin ohi, sillä tämä Segan 16-bittistä Megadrivea varten väsäilty kakkososa ei ole enää paljon muuta kuin tietokoneen virityskuva. Kuitenkin toteutus on niin ammattitaitoinen ja idea niin yksinkertainen, että SH2 on kätevää täytettä vapaa-ajan lyhyisiin kuolleisiin hetkiin.
1990 SyksyWhen the original Space Harrier coin-op came out some years ago, its hydraulic seat that tossed the player about and its superb three-dimensional graphics hurtling towards you were fresh ideas and caused something of a sensation. But how does a revamped version of the idea bite in the 90s without the extra hardware?
There's no particular difference from the first incarnation: a figure decked out in a red tracksuit hurtles wildly towards the horizon, destroying everything in its path with an underarm cannon. Now and then you dodge a few rows of pillars, and at the end of the levels you square off against giant monsters of just the right size.
The scenery is the familiar chequered floor scrolling in three dimensions, but the sense of perspective has been improved with sideways scrolling and by shifting the viewing angle vertically as well. The movements and in-and-out zooming of even the biggest creatures are smooth, but as in all sprite-based 3D efforts, the effect isn't entirely convincing, though it's better than average.
Thanks to the mouse control you can fling the character from one side to the other with a little flick of the wrist, so the flailing about has been given some playability too. Instead of the flat music playing in the background, you'd wish for at least some sound effects, to give a better feel to the shooting and especially to the hitting.
The game's strongest point is its neurotically unreal atmosphere, but the content is so dismal that within a few minutes you've seen everything worth seeing. Even the challenge of making progress is missing, since you get to choose from all twelve levels right at the start, and beyond those the game has no extras apart from a couple of bonus stages.
Game development has roared right past Space Harrier, since this second instalment, knocked together for Sega's 16-bit Megadrive, is not much more than a computer test card any more. Yet the execution is so professional and the idea so simple that SH2 makes handy filler for the short dead moments of your free time.
