Star Breaker
Pelit was a Finnish-language (bi)annual book series published from 1987 to 1991 containing gaming-related articles, tips and most importantly game reviews. Here you can find all the reviews from the books. The reviews were originally written in Finnish; the English versions are translations of the Finnish originals.
1987
1988
1989 Kevät
1989 Syksy
1990 Kevät
1990 Syksy
1991 Kevät
1991 SyksyStar Breaker
1990 KevätArc on Atarin pelitalo. Niinpä ensimmäiseksi tuleekin mieleen, että kilpailevalle koneelle tehdyn käännöksen täytyy olla huono. Ainakin ensivaikutelma on masentava: Amiga selälleen ja lisämuisti pois, sitten revitään irti toinen levyasema.
Pelin vihdoin suvaittua ladata itsensä se osoittautuu noloksi Defender-klooniksi, jossa on hernepyssy vuosimallia 1983 ja ruudun päivitys samaa luokkaa kuin kuusnelosen vektorigrafiikassa (siis aika hidasta).
Täydelliseltä katastrofilta on vältytty lähinnä siksi, että pelissä on muutakin tekemistä kuin avaruuden valloittajien pulveroiminen vaakaan vierivässä vuorimaisemassa. Kun pistää aluksen parkkiin ja astuu turbohissiin, pääsee puhdistamaan maanalaisia asemia invaasiojoukoista. Pelin taso nousee kummasti, mutta eipä siihen tarvitakaan muuta kuin ohjainta joten kuten totteleva ukkeli ja skrollaamaton tausta. Jaksossa huristellaan liiturilla huoneesta toiseen, pulveroidaan lisää avaruusmömmöjä ja ostetaan täydennystä varusteisiin päätteitä näpelöimällä.
Henkilökohtaisena mielipiteenä todettakoon, että inhoan pelejä, joissa pitää jatkuvasti hankkia polttoainetta liikkumiseen, ammuksia ampumiseen ja energiaa hengissäpysymiseen. Pelaajan turha kiusaaminen oli ehkä muotia ennen vuotta 1985, mutta nykyisin räiskintäpelissä pitää olla (eräs siipikarjan tuote ja iso huutomerkki).
Paksut manuaalit ovat muotia. Star Breakeriin sellainen on väännetty siten, että ensin jaaritellaan ummet ja lammet ja sitten kerrotaan, että vääntämällä ohjaimesta ylös alus liikkuu ruudulla ylös. Ne ainoat tarpeelliset tiedonmuruset saakin sitten kaivamalla kaivaa.
Lentelyjakson grafiikan perusteella pelin voisi sekoittaa miljardiin samanlaiseen, mutta taustassa on sentään yritetty parallaksinylkytystä. Sisätiloissa vaanii pari mehevää mönkiäistä, kuten tappajaosteri ja vihreä mies lasikuplassa. ääniefektit ovat nippa nappa kuusnelosen tasoa.
Pelin logiikka lievästi onnahtelee, sillä aseman tyhjennyttyä vihollisista pitää kytkeä itsetuhomekanismi. Mitä järkeä on yleensä puolustaa koko planeettaa, jos kerran tarkoituksena on räjäyttää kaikki asemat? Sankarin valtaa syvä eksistentialistinen kriisi, jonka seurauksena hän matkustaa takaisin maapallolle ja alkaa harrastaa kanteleensoittoa.
1990 KevätArc is an Atari games house. So the first thing that springs to mind is that a conversion made for the rival machine must be bad. The first impression, at least, is depressing: Amiga on its back and the extra memory out, then rip out the second disk drive.
When the game finally deigns to load itself, it turns out to be an embarrassing Defender clone, with a 1983-model peashooter and a screen update in the same class as C-64 vector graphics (i.e. pretty slow).
Total catastrophe has been avoided mainly because there's more to do in the game than pulverising space invaders over a horizontally scrolling mountain landscape. Park your ship and step into the turbolift, and you get to clean the invasion forces out of underground stations. The game's standard rises remarkably, but then that takes nothing more than a little guy who more or less obeys the controls and a non-scrolling background. In this section you whizz from room to room on a glider, pulverise more space gunk and buy top-ups for your equipment by fiddling with terminals.
Let it be stated as a personal opinion that I loathe games where you constantly have to get hold of fuel for moving, ammo for shooting and energy for staying alive. Pointlessly tormenting the player may have been fashionable before 1985, but these days a shoot-'em-up has to have (a certain pair of anatomical items and a big exclamation mark).
Thick manuals are in fashion. Star Breaker's has been cranked out by first rambling on about everything under the sun and then explaining that cranking the joystick up moves the ship up the screen. The only useful crumbs of information you then have to dig and dig for.
Going by the graphics of the flying section, you could mistake the game for a billion identical ones, but at least there's been an attempt at parallax judder in the background. Indoors a couple of juicy critters lie in wait, such as a killer oyster and a green man in a glass bubble. The sound effects are just barely up to C-64 level.
The game's logic limps slightly, since once a station has been cleared of enemies you have to switch on the self-destruct mechanism. What's the point of defending the whole planet in the first place, if the aim is to blow up all the stations anyway? The hero is seized by a deep existentialist crisis, travels back to Earth as a result and takes up playing the kantele.
