Dynamite Dux
Pelit was a Finnish-language (bi)annual book series published from 1987 to 1991 containing gaming-related articles, tips and most importantly game reviews. Here you can find all the reviews from the books. The reviews were originally written in Finnish; the English versions are translations of the Finnish originals.
1987
1988
1989 Kevät
1989 Syksy
1990 Kevät
1990 Syksy
1991 Kevät
1991 SyksyDynamite Dux
1990 KevätOlipa kerran Lucy-tyttönen, jolla oli kaksi söpöä lemmikkiankkaa nimeltään Bin ja Pin. Epäilemättä he olisivat eläneet elämänsä onnellisina loppuun asti, mutta hirmuinen Archacha puhalsi suuren kuplan, joka vei Lucyn mennessään. Siitäkös ankat tulistuivat ja lähtivät maailman toiseen laitaan Lucya noutamaan raivaten esteet tieltään räjähtävillä nyrkeillään.
Ankat vaeltavat yksin tai pareina kohdaten rullalautailevia kissoja, kuolettavasti karjuvia liskoja, kranaatinheittimillä aseistettuja koiria ja muuta vihamielistä eläinkuntaa. Niistä selviää nopeilla ja tarkasti ajoitetuilla iskuilla, tai hypermurskaavalla superiskulla, jonka saa aikaan pitämällä tulitusnäppäintä pohjassa. Tällöin ankka alkaa pyörittää vinhasti kättään ja, KERPOW, ruutuun ilmestyy kerrassaan valtava nyrkkeilyhanska. Itsepuolustukseen voi käyttää myös kaikenlaista käteen osuvaa roinaa, kuten kiviä, pommeja, liekinheittimiä ja maaliin hakeutuvia ohjuksia.
Jokaisella tasolla on pari kohtaa, jossa etenemisen pysäyttää jokin Archachan mustan mielikuvituksen tuotteista. Esimerkiksi ensimmäisen tason puolivälissä ankat tapaavat liekkejä viskovan tulipatsaan, jonka riehumista on hillittävä vesitykeillä. Ankat pysyvät viriileinä taistelun tuoksinassa, kun popsivat tielle ripoteltuja hampurilaisia, hot dogeja ja muuta linnunruokaa.
Etenemisen yksitotisuutta on mukavasti rikottu jakamalla tasot kahteen vaihtoehtoiseen reittiin, joista voi valita mieleisensä asettumalla risteyksessä tien ylä- tai alalaitaan. Myöhemmin peliin tulee mukaan myös jakso, jossa Bin ja Pin astuvat kehään ja mäiskivät toisiaan.
Nykyisin kaikki hauskat ideat näyttävät tulevan Japanista. Tämäkin hillitön kohellus perustuu Segan kolikkopeliin. Näin puhtaasti ideoinnin tasolla toimivan pelin pitäisi kääntyä helposti kotimikroon, ja kyllä Dynamite Dux onkin kohtuullisen laadukasta työtä. Grafiikka on tavoittanut hyvin japanilaisille ominaisen sarjakuvamaisen tyylin ja Amigan versiossa taustalla soi rento musiikki.
Mutta pisteitä pudottaa pari heikkoutta pelattavuudessa. Vieritys on turhan laiskaa matelemista, minkä huomaa jo siitäkin, että ilotikkua tulee vaistomaisesti väännettyä lujemmin kuin olisi tarpeen. Toinen ärsyttävä piirre on tulitusnäppäinen hajamielisyys: iskujen jälkeen on selvä viive ennen kuin näppäin reagoi uuteen painallukseen. Pahiten tämä hermostuttaa myöhemmillä tasoilla, joilla ei kerta kaikkiaan ehdi käytellä nyrkkiään tarpeeksi nopeassa tempossa.
Dynamite Dux on parhaimmillaan kaksinpelinä, vaikkakin varusteista kinasteleminen saa välillä kovin epäurheilijamaisia piirteitä: jos pelaajien itsekuri pettää, niin ankat keskittyvät mätkimään toisiaan ja pian pelaajatkin tekevät samaa.
Kuusnelosen versio tuntui hieman Amigaa sujuvammalta ja myös helpommalta, mutta äänet ja ulkoasu jäävät kovin persoonattomalle tasolle, minkä vuoksi peli menettää osan karismastaan.
Ihan kiva peli alakouluikäisille.
1990 KevätOnce upon a time there was a little girl called Lucy, who had two cute pet ducks named Bin and Pin. No doubt they would have lived happily ever after, but the dreadful Archacha blew a big bubble that carried Lucy away. Well, didn't that make the ducks see red, and off they set to the far side of the world to fetch Lucy back, clearing obstacles from their path with their exploding fists.
The ducks roam alone or in pairs, running into skateboarding cats, lethally roaring lizards, dogs armed with mortars and other hostile fauna. You get past them with quick, precisely timed punches, or with a hyper-crushing super punch, which you pull off by holding the fire button down. The duck then starts whirling its arm like mad and, KERPOW, an absolutely enormous boxing glove appears on the screen. For self-defence you can also use all sorts of junk that comes to hand, such as rocks, bombs, flamethrowers and homing missiles.
Every level has a couple of spots where your progress is halted by one of the products of Archacha's black imagination. Halfway through the first level, for example, the ducks meet a flame-flinging fire statue whose rampage has to be curbed with water cannons. The ducks stay virile in the heat of battle by gobbling up the hamburgers, hot dogs and other bird food scattered along the way.
The monotony of plodding onwards has been nicely broken up by splitting the levels into two alternative routes, and you can choose whichever you like by positioning yourself at the top or bottom edge of the road at the fork. Later on the game also brings in a section where Bin and Pin step into the ring and whack each other.
These days all the fun ideas seem to come from Japan. This unbridled slapstick is based on a Sega coin-op too. A game that works so purely on the level of ideas ought to convert easily to a home micro, and Dynamite Dux is indeed reasonably high-quality work. The graphics have nicely captured the cartoony style so typical of the Japanese, and in the Amiga version relaxed music plays in the background.
But a couple of weaknesses in the playability knock points off. The scrolling is a needlessly lazy crawl, which you can tell from the very fact that you instinctively find yourself wrenching the joystick harder than you need to. The other irritating feature is the fire button's absent-mindedness: after a punch there's a clear delay before the button responds to a new press. This grates most on the later levels, where you simply don't have time to swing your fist at a fast enough tempo.
Dynamite Dux is at its best as a two-player game, although squabbling over the gear sometimes takes on a very unsporting character: if the players' self-discipline fails, the ducks concentrate on bashing each other and soon the players are doing the same.
The Commodore 64 version felt a little smoother than the Amiga one, and easier too, but the sound and looks stay at a very characterless level, which is why the game loses some of its charisma.
A perfectly nice game for primary-school kids.
