Blue Angels
Pelit was a Finnish-language (bi)annual book series published from 1987 to 1991 containing gaming-related articles, tips and most importantly game reviews. Here you can find all the reviews from the books. The reviews were originally written in Finnish; the English versions are translations of the Finnish originals.
1987
1988
1989 Kevät
1989 Syksy
1990 Kevät
1990 Syksy
1991 Kevät
1991 SyksyBlue Angels
1990 KevätTaitolento on hauskaa, ainakin jos sitä katselee kuumana kesäpäivänä jäätelöä lipittäen. Taitolentosimulaattorin tekeminen hauskasti on hankalampaa. Tietysti jos vauhti kääntää sisukset ympäri ja koneen voi mäjäyttää huvikseen keskelle yleisöä, niin ehkä se on hauskaa. Blue Angels ei ole hauska.
16-bittisten versioista pitäisi löytyä vektorigrafiikkaa ja vaihtelevia kamerakulmia, mutta kuusnelosen tynkäversioista ne on karsittu pois. Mitä jää jäljelle? Ruudulla on näyttöpaneli, jossa pikkuinen konesprite kiitää neliöiden läpi ja toinen sprite näyttää missä asennossa koneen pitäisi olla. Pelaajan tehtävänä on pitää nämä kaksi kuviota päällekkäin ja samassa asennossa. Hienosäätöä liikkeissä ei ole, siis joko kaarrat tai lennät suoraan. Tämän typerän reaktiotestin lisäksi pelissä ei muuta sisältöä olekaan, joten arvostelun voisi lopettaa tähän lisäämällä loppukommentiksi, että BA on sontaa, älä osta.
Että jatkoit kuitenkin lukemista? Kerrotaan sitten lisää.
Lentokuvioita löytyy kolmen menun verran. Niitä voi harjoitella joko simulaattorissa tai "oikeasti". Simuloinnissa näytöllä on ainoastaan rautalangasta väännetty neliöpujottelu. Ulkoharjoittelussa neliöt siirretään ohjauspaneliin ja ikkunassa näkyy edessä kiitävä kone ja kieppuva horisontti. Näkymien ihailuun ei pahemmin jää aikaa, mutta eipä konespritessä olekaan mitään näkemistä ja maisemakin on ääretöntä puttausviheriötä.
Koelennon jälkeen voi tapittaa vekkulia käyräkaaviota, josta ilmenee miten paljon jäi puuttumaan ihannesuorituksesta. Lentonäytöksen jälkeen saa tyytyä pelkkään virheprosenttiin. Mutta ei se ketään kiinnosta, sillä peli joutaa arkistoitavaksi yhden istunnon jälkeen.
1990 KevätAerobatics is fun, at least if you're watching it on a hot summer's day while licking an ice cream. Making an aerobatics simulator fun is trickier. Of course, if the speed turns your insides out and you can smash the plane into the middle of the crowd just for kicks, then maybe it's fun. Blue Angels is not fun.
The 16-bit versions are supposed to have vector graphics and varying camera angles, but these have been pruned out of the stunted C-64 version. What's left? On screen there's a display panel in which a teeny plane sprite zips through squares while another sprite shows what position the plane ought to be in. The player's job is to keep these two figures on top of each other and in the same position. There's no fine control over the movements, so you're either turning or flying straight. Apart from this idiotic reaction test the game has no other content at all, so the review could end right here with the closing comment that BA is crap, don't buy it.
So you kept on reading anyway? Well then, let's tell you some more.
There are three menus' worth of flight manoeuvres. You can practise them either in the simulator or "for real". In the simulation the screen shows nothing but a slalom through squares bent out of wire. In outdoor practice the squares are moved onto the control panel, and the window shows the plane zooming along ahead and a spinning horizon. There's not much time left over for admiring the view, but then there's nothing worth seeing in the plane sprite anyway, and the landscape is one endless putting green.
After a test flight you can gawp at a cute little line graph showing how far short of the ideal performance you fell. After an air show you have to make do with a bare error percentage. But nobody cares about that anyway, because after a single session the game is fit only for the archive.
