Running Man, The
Pelit was a Finnish-language (bi)annual book series published from 1987 to 1991 containing gaming-related articles, tips and most importantly game reviews. Here you can find all the reviews from the books. The reviews were originally written in Finnish; the English versions are translations of the Finnish originals.
1987
1988
1989 Kevät
1989 Syksy
1990 Kevät
1990 Syksy
1991 Kevät
1991 SyksyRunning Man, The
1989 SyksyThe Running Man on tulevaisuuden TV-show, jossa muutama rikollinen usutetaan ällistelemään toisiaan ja ympäristöään rajatulle ja TV-kameroiden kattamalle alueelle. Hetken etumatkaa annettuaan seuraavat rankasti aseistetut metsästäjät perässä ja lahtaavat rikolliset kansakunnan kuolatessa televisioidensa ääressä. Yksikään rikollinen ei ole koskaan selvinnyt hengissä, mutta kuten mainoksessa sanotaan, Schwarzenegger ei ole vielä kokeillut taitojaan.
Grandslamin The Running Man perustuu samannimiseen elokuvaan, joka taitaa juuri parasta aikaa pyöriä hieman vajaammille kuin täysille yleisöille ympäri Suomea. Elokuva taas perustuu ERITTÄIN väljästi Stephen Kingin samannimiseen novelliin. Itse asiassa yhtäläisyys rajoittuu päähenkilöiden nimiin ja novellin nimeen, muu onkin sitten muutettu. Kirja on miljoona kertaa parempi, uskokaa pois. Joka tapauksessa, Arnie-poju näyttelee siis Ben Richardsia ja pelissä ilotikun heiluttaja ohjaa Ben Richardsia.
Kirjan luettuani ja elokuvan yököteltyäni latasin pelin innolla. Tälläisestä teemasta voi tehdä todella loistavan pelin...(peli käynnistyy...hetken pelaaminen)...tai sitten todella surkean räpellyksen. Suunnittelijat ovat taas livahtaneet kuin koirat veräjistä. Reippaan väkivallan ja mähellyksen sijasta ruudulle ilmaantuu sivusuuntaan rullaava Rolling Thunder -klooni. Hieman Ben Richardsin näköinen köntti huojuu vasemmalta oikealle monotellen koiria, hyppien esteiden yli ja monotellen vastaantulijoita.
Graafisesti peli ei ole ihan hirveän kaamea, monitaso-scrollaus toimii nätisti. Äänipuoli ei ole kovinkaan kummoinen, C-64 tekee sen minkä pystyy ja Amiga soittelee digitoituja musiikkeja ja efektejä silloin tällöin. Pelattavuus onkin se kriteeri joka erottaa koneet toisistaan. C-64 kun pesee Amigan mennen tullen, eikä ole kyllä ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun näin käy. Amigassa sankarimme tahmaa ja skräpeltää ruudulla miten sattuu, mutta kuusnelkussa pikselimies sentään tekee mitä käsketään. Ytimekkäästi: hieman alle keskitason peli huonosta elokuvasta.
1989 SyksyThe Running Man is a TV show of the future in which a few criminals are egged on to gawp at one another and their surroundings in a fenced-off area covered by TV cameras. After giving them a brief head start, heavily armed hunters follow on their heels and slaughter the criminals while the nation drools in front of its television sets. Not one criminal has ever made it out alive, but as the advert says, Schwarzenegger hasn't tried his hand yet.
Grandslam's The Running Man is based on the film of the same name, which is probably doing the rounds right now to houses somewhat less than packed all over Finland. The film in turn is VERY loosely based on Stephen King's novella of the same name. In fact the similarity is limited to the names of the main characters and the title of the novella; everything else has been changed. The book is a million times better, believe you me. Anyway, Arnie-boy plays Ben Richards, then, and in the game the joystick-waggler controls Ben Richards.
Having read the book and gagged my way through the film, I eagerly loaded the game. You can make a truly brilliant game out of a theme like this...(game starts...a moment of play)...or else a truly miserable botch-job. The designers have once again taken the easy way out. Instead of hearty violence and mayhem, what appears on screen is a sideways-scrolling Rolling Thunder clone. A lump that looks a bit like Ben Richards sways from left to right, booting dogs, jumping over obstacles and booting whoever comes his way.
Graphically the game isn't all that dreadful; the multi-layer scrolling works nicely. The sound side is nothing much to write home about: the C-64 does what it can and the Amiga plays digitised music and effects every now and then. Playability, then, is the criterion that sets the machines apart. The C-64 wipes the floor with the Amiga, you see, and it certainly isn't the first or the last time that happens. On the Amiga our hero sticks and scrabbles about the screen any old how, but on the Commodore 64 the pixel man at least does what he's told. In a nutshell: a slightly below-average game of a bad film.
