Covert Action
Pelit was a Finnish-language (bi)annual book series published from 1987 to 1991 containing gaming-related articles, tips and most importantly game reviews. Here you can find all the reviews from the books. The reviews were originally written in Finnish; the English versions are translations of the Finnish originals.
1987
1988
1989 Kevät
1989 Syksy
1990 Kevät
1990 Syksy
1991 Kevät
1991 SyksyCovert Action
1991 KevätMicroProsen tuorein simulaattori johdattaa pelaajansa kansainvälisen vakoilun, salakähmäisyyden ja bondmaisten asusteiden maailmaan.
Simulaattoreiden ystäville on Sid Meier tuttu nimi. Mies on puuhannut MicroProsen leivissä aivan alkuajoista asti, ja suunnitellut yhtiölle monta hittipeliä. Covert Action on kuitenkin askel sen verran vaikealle alueelle, ettei peli aivan täysin tavoitteissaan onnistu. (Onnistuupa! NN)
Pelaaja ohjailee super-agenttia nimeltä Max Remington. Etunimi voi olla lyhennys Maxwellista tai Maxinesta, riippuen pelaajan sukupuolesta. Etupäässä CIA:n, mutta hätätapauksessa myös jonkun muun tiedustelulaitoksen tai terroristijengin (lupaa kysymättä) arkistoja ja tietämystä hyväksikäyttäen hänen täytyy ratkaista rikoksia, estää uusien syntyminen, hävittää terroristijärjestöjä ja paljon muuta. Jonkinlaiseksi päätavoitteeksi on annettu 26 terroristijärjestön johtajan pidättäminen, mikä ei ole hirveän helppoa, sillä he ovat tietysti piilossa kuin myyrät hirvikautena.
Tiedustelupalvelun palkkalistalla oleminen ei ole helppoa hommaa. Työsarkaan kuuluu mm. kasvojen tunnistamista, koodinmurtoa, puhelimien salakuuntelua, hurjia takaa-ajoja, tarkasti vartioituihin rakennuksiin murtautumista, kassakaappien sisällön valokuvaamista jne.jne. Täytyy myös päättää mitä johtolankaa seurata ja mitkä jättää omaan arvoonsa.
Covert Actioniin on sisällytetty kaikki edellä mainittu. Käytännössä peli jakaantuu useisiin alapeleihin, joiden välissä tehdään valintoja, kuljetaan paikasta toiseen ja tehdään johtopäätöksiä.
Alapelejä on neljä (tai viisi, riippuu miten ottaa). Toimintahenkisin on tukeutuminen vihollisen rakennukseen. Mukaan saa viisi tavaraa kohtalaisesta valikoimasta: Uzi-konepistooli (pistooli on vakiovaruste), kranaatteja (tainnutus, kaasu ja sirpale), liikehavaitsin, salakuuntelumikkejä, kamera, kevlar-haarniska, kaasunaamari ja kassakaapin murtovehkeet. Kannattaa vähän harkita miten varustautuu: pelkällä pidätysreissulla panostaa tulivoimaan ja vakoilukeikalla tiedonhankintaan.
Tämä alapeli ei ole kaavastandardi ammuskelupeli: Max osaa ryömiä, hypätä huonekalujen yli, virittää kranaateista kahdenlaisia ansoja heittämisen lisäksi, kuvata asiakirjoja, tunkeutua tietokoneisiin ja sijoittaa mikkejä. Mikäli tarkoitus on hankkia tietoja, täytyy jäljet peittää ettei vastapuoli aavista mitä on tekeillä. Ampuminen ei ole pikselintarkkaa: riittää kun kääntynyt noin viholliseen päin.
Samaa kaavaa käytetään myös, mikäli Max yritään murhata kadulla. Jos Maxiin osuu kaksi (tai neljä, mikäli haarniska on päällä), joutuu hän vangiksi. Vapautus tapahtuu pakenemalla tai suostumalla pidätetyn agentin vaihtoon.
Muita alapelejä ovat koodisanomien purkaminen, joka perustuu kirjaintenvaihtoon, sekä puhelimien salakuuntelu/auton bugittaminen, jossa mätkitään virtapiirejä piirilevylle hälytyksiä välttäen. Kukin näistä kolmesta alipelistä on jo yksinään kiinnostava.
Tylsin on epäillyn varjostaminen kahdella autolla: grafiikka on mitäänsanomatonta ja toiminta epäkiinnostavaa. Onneksi se on itsestä kiinni millä tavalla tietonsa hankkii.
Teittisen mielestä Herra Meier on valinnut karun linjan pelin toteutuksen suhteen. Grafiikkaa ei voi ihmeemmin kehua ja musiikkikin on varsin sekavaa. Käyttäjäliityntä on parhaimmillaankin sekava, ja viestit kontakteilta lipuvat silmien ohi lukemattomina. Alapeleistä puhelimen salakuuntelu vaatii älynystyröiden hieromista ja takaa-ajo nopeita refleksejä, kuten murtautuminen rikollisten päämajaankin. Pelissä riittää tekemistä ja pohtimista moneksi illaksi, mutta vain jos salaisen agentin maailma kiinnostaa.
Nirvi taas on eri ihastunut ja väittää vastaan: vaikka grafiikka onkin EGA-tasoa, on se autokohtaa lukuunottamatta edustavaa, mutta musiikki on sekalaista hälyä. Efektit (AdLib) ovat OK. Itse peli on kiehtova, varsinkin jos dumppaa helpoimman vaikeusasteen jahka on tottunut formaattin. Älynystyrät saavat kunnolla ruokaa ja samoin toiminnantarve. Kertakaikkisen onnistunut ja tasapainoinen peli.
Mielipide-erojen vuoksi kummankin pisteet on mainittu erikseen, ensin Teittinen, sitten Nirvi.
1991 KevätMicroProse's latest simulator leads its players into the world of international espionage, skulduggery and Bond-style outfits.
To fans of simulators, Sid Meier is a familiar name. The man has been on MicroProse's payroll right from the very beginning and has designed many a hit game for the company. Covert Action, however, is a step into such difficult territory that the game doesn't quite fully achieve its aims. (Yes it does! NN)
The player steers a super-agent called Max Remington. The first name can be short for Maxwell or Maxine, depending on the player's sex. Making use of the archives and know-how mainly of the CIA, but in an emergency also those of some other intelligence agency or terrorist gang (without asking permission), Max has to solve crimes, prevent new ones from happening, wipe out terrorist organisations and much more. A sort of main goal has been set: arresting the leaders of 26 terrorist organisations, which isn't terribly easy, since they are of course lying low like moles in moose-hunting season.
Being on an intelligence service's payroll is no easy job. The work includes, among other things, identifying faces, code-breaking, tapping phones, wild car chases, breaking into closely guarded buildings, photographing the contents of safes, etc. etc. You also have to decide which leads to follow and which to leave be.
All of the above has been packed into Covert Action. In practice the game divides into several sub-games, in between which you make choices, travel from place to place and draw conclusions.
There are four sub-games (or five, depending on how you count). The most action-oriented is infiltrating an enemy building. You get to take along five items from a moderate selection: an Uzi submachine gun (a pistol is standard issue), grenades (stun, gas and fragmentation), a motion detector, bugging mikes, a camera, kevlar armour, a gas mask and safecracking gear. It pays to give a little thought to how you kit yourself out: on a plain arrest run you put your money on firepower, and on a spying job on gathering information.
This sub-game is not your standard formula shoot-'em-up: Max can crawl, jump over furniture, rig grenades into two kinds of booby trap besides throwing them, photograph documents, break into computers and plant mikes. If the idea is to gather information, you have to cover your tracks so the other side doesn't suspect what's going on. The shooting isn't pixel-precise: it's enough to be turned roughly towards the enemy.
The same formula is also used if someone tries to assassinate Max in the street. If Max is hit twice (or four times, if wearing the armour), our agent is taken prisoner. Release comes by escaping or by agreeing to an exchange for an arrested agent.
The other sub-games are decoding coded messages, which is based on letter substitution, and phone tapping/car bugging, in which you slap circuits onto a circuit board while avoiding the alarms. Each of these three sub-games is interesting in its own right.
The dullest is tailing a suspect with two cars: the graphics are bland and the action uninteresting. Luckily it's up to you how you get your information.
In Teittinen's view, Mr Meier has taken a spartan line with the game's execution. The graphics are nothing much to praise and the music is pretty muddled too. The user interface is muddled even at its best, and messages from contacts slide past your eyes unread. Of the sub-games, phone tapping calls for a good massage of the grey cells and the car chase for quick reflexes, as does breaking into the criminals' headquarters. The game offers enough to do and puzzle over for many an evening, but only if the world of the secret agent appeals to you.
Nirvi, on the other hand, is well and truly smitten and argues back: although the graphics are only EGA standard, apart from the car section they are presentable, but the music is a jumble of noise. The effects (AdLib) are OK. The game itself is fascinating, especially if you dump the easiest difficulty level once you've got used to the format. The grey cells get a proper feed, and so does the craving for action. A thoroughly successful and well-balanced game.
Because of the difference of opinion, both scores are given separately, first Teittinen's, then Nirvi's.
