After The War
Pelit was a Finnish-language (bi)annual book series published from 1987 to 1991 containing gaming-related articles, tips and most importantly game reviews. Here you can find all the reviews from the books. The reviews were originally written in Finnish; the English versions are translations of the Finnish originals.
1987
1988
1989 Kevät
1989 Syksy
1990 Kevät
1990 Syksy
1991 Kevät
1991 SyksyAfter The War
1990 SyksyDinamicilla on ollut epäsympaattinen tapa vääntää vaikeudella pilattuja pelintynkiä, mutta olisiko itsenäiseksi yrittäjäksi siirtyminen tuonut mukaan lisää näkemystä? Ei ainakaan paljoa. ATW:n ideointi on laimeaa Street Fighter -tyylistä näkkileipää: tönkösti kävelevä machosankari potkii, nyrkkeilee sekä välillä vahvistaa tappotehoaan satunnaisella kettinginpätkällä tai baseball-mailalla. Jos peliin ei muuten keksitä juonta, pistetään maailma sileäksi ydinsodalla, ja johan on tyypeillä tappelemisen aihetta.
Ensi vaikutelmaa ei lainkaan kohenna töksähtelevä vieritys ja liikkeiden kankeus, joka tosin on vähemmän häiritsevää ST:ssä kuin Amigassa. Myös äänipuoli vaikuttaa ankealta, sillä arvostelukappaleessa ei ollut edes musiikkia ja Amigan rasahtelevat ääniefektit on napattu suoraan ST:stä.
Mutta päästyäni kunnolla ihastelemaan pelihahmojen animaatiota leuka kolahti lattiaan. Nehän osaavat rullaluistella, käyttää karatepotkuja, tehdä voltteja ja muitakin monipuolisia ja elävästi toteutettu liikkeitä. Korkealaatuinen on myös taustalla vierivä raunioitunut Manhattan, joka sisältää paljon huolella toteutettuja maamerkkejä, kuten maahan hautautuneen vapaudenpatsaan.
Tässä olikin vasta puolet pelistä. Hidastempoisen ensimmäisen osan jälkeen hauskuutta tulee hulppeasti lisää, kun sankari ottaa kainaloon kuolemaa tauotta sylkevän rynnärin ja tunkeutuu metrotunneliin, jossa asustavat rotat, mutantit ja muu pikkuväki. Ohjaus on ratkaistu nerokkaasti, sillä luotiryöpyn osoitetta voi säädellä jotakuinkin portaattomasti pystysuuntaisilla tikun liikkeillä. Pienillä yksityiskohdilla, kuten suuliekin välähtelyllä ja hylsyjen sinkoilulla on luotu niin vakuuttava ilmapiiri, että naamalle leviää typerä sadistinen virne. Onneksi pelissä voi oikaista suoraan toiseen osaan, kun tietää koodin.
Tällä kertaa Dinamic ei ole sortunut ylenpalttiseen vaikeuteen, mutta pelissä on silti hieman väkinäisen runnomisen tuntua. ATW on kohtuullinen beat¡em up, jos sellaisista pitää.
Kuusnelosen versio on itkettävän surkea. Töhryinen sankarisprite hiihtelee kankeassa tangoasennossa ja huitelee kahden liikkeen valikoimalla tiensä loppujätin luo, joka on vaikeampi nitistää kuin muut yhteensä. Edes marginaalisesti parempi toinen osa ei peliä pelasta.
1990 SyksyDinamic has had an unlikeable habit of cranking out stubs of games ruined by their difficulty, but might going independent have brought some extra vision with it? Not much, at any rate. ATW's concept is bland Street Fighter-style crispbread: a stiffly walking macho hero kicks, punches and now and then boosts his killing power with the odd length of chain or a baseball bat. If you can't otherwise come up with a plot for a game, you flatten the world with a nuclear war, and hey presto, the guys have something to fight about.
The first impression isn't improved one bit by the jerky scrolling and the stiffness of the movement, though that's less annoying on the ST than on the Amiga. The sound side seems dismal too, as the review copy didn't even have music and the Amiga's crackly sound effects have been lifted straight from the ST.
But once I got down to properly admiring the characters' animation, my jaw clunked on the floor. Why, they can roller-skate, throw karate kicks, do somersaults and pull off other varied and vividly executed moves. Also top quality is the ruined Manhattan scrolling in the background, which contains lots of carefully crafted landmarks, like the Statue of Liberty buried in the ground.
And that was only half the game. After the slow-paced first part the fun gets lavishly topped up, as the hero tucks under his arm an assault rifle that spits death non-stop and forces his way into a subway tunnel inhabited by rats, mutants and other small fry. The control has been solved ingeniously, as you can adjust the aim of the hail of bullets more or less steplessly with vertical movements of the stick. Small details, like the flickering muzzle flash and the flying cartridge cases, create such a convincing atmosphere that a stupid sadistic grin spreads across your face. Luckily you can skip straight to the second part if you know the code.
This time Dinamic hasn't succumbed to excessive difficulty, but the game still has a slightly forced, grinding feel to it. ATW is a reasonable beat 'em up, if you like that sort of thing.
The C-64 version is tear-jerkingly wretched. The smudgy hero sprite skis along in a stiff tango pose and flails his way, with a repertoire of two moves, to the end boss, who is harder to squash than all the others put together. Not even the marginally better second part rescues the game.
