Way of The Little Dragon, The
Pelit was a Finnish-language (bi)annual book series published from 1987 to 1991 containing gaming-related articles, tips and most importantly game reviews. Here you can find all the reviews from the books. The reviews were originally written in Finnish; the English versions are translations of the Finnish originals.
1987
1988
1989 Kevät
1989 Syksy
1990 Kevät
1990 Syksy
1991 Kevät
1991 SyksyWay of The Little Dragon, The
1988Kuulen jotain avaruusmölinää...Eteeni tulee kuva galaksista. Avaruuspeli?!!!!....Ei vaan Parsecin karatepeli: The Way of The Little Dragon.
Latauskuvassa näkyy jokin itämaiselta vaikuttava heppu lennossa ja jalka potkuun ojennettuna. Olisiko itse Bruce Lee?
Itse pelissä on tarkoituksena tuhota vastustaja karaten jalolla taidolla. Liikkeitä on kierähdyspotkusta lyöntiin ja siltä väliltä. Ensimmäinen, vai sanoisinko neljä ensimmäistä taulua ovat helppoja, mutta kiinnostus loppunee, kun huomaat neljännen taulun läpipäästyäsi tulleesi viidenteen tauluun, eli tauluun josta aloitit mäiskinnän.
Musiikki pelissä on peliin sopiva sekoitus itämaista ja länsimaista musiikkia. Samoin grafiikka on kohtalaisen hyvä. Pelihahmosi, samoin kuin vastustajasi ovat isokokoisia ja selkeitä. Ensimmäinen vastustajasi on mustiin pukeutunut ninja, seuraavaksi kehiin astelee valkoiseen pukuun verhoutunut vanhus ja niin edelleen.
Peli ei voi kyllä pitkän aikaa kiinnostaa, ellet sitten ole hirmu innokas karateka tai karatepelien pelaaja. Parasta oli Parsecin alku, joka lupasi paljon parempaa peliä.
1988I hear some kind of space racket...A picture of a galaxy appears before me. A space game?!!!!....Nope, Parsec's karate game: The Way of The Little Dragon.
The loading screen shows some oriental-looking dude in mid-flight, leg stretched out in a kick. Could it be Bruce Lee himself?
In the game itself the idea is to destroy your opponent through the noble art of karate. The moves run from a rolling kick to a punch and everything in between. The first, or should I say the first four screens are easy, but your interest will probably run out when, having got through the fourth screen, you find you've reached the fifth screen, i.e. the screen where you started all the thumping.
The music in the game is a mix of oriental and Western music that suits the game. The graphics are likewise fairly good. Your character and your opponents alike are big and clear. Your first opponent is a ninja dressed in black, next into the ring steps an old-timer draped in a white outfit, and so on.
The game really can't hold your interest for long, unless you happen to be a terribly keen karateka or karate game player. The best part was Parsec's intro, which promised a much better game.
